20000 Free eBooks
Library for Free Download eBooks and Read Online

Your last book:

You dont read books at this site.

Total books at library:
about 20000

You can read online and download ebooks for free!

Ebooks by authors: A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z 
Mellin, Robert / Abdallah eli nelilehtinen apila Arabialainen kertomus
Produced by Tapio Riikonen






ABDALLAH ELI NELILEHTINEN APILA

Arabialainen kertomus


Jutellut

EDVARD LABOULAYE


Suomentanut R. Mellin. [Ranskalainen alkuperäisteos: "Abdallah ou le
trèfle à quatre feuilles, conte arabe"].


G. W. Edlund, Helsinki, 1880.



SISÄLLYS:

Alkulause
LUKU
1. Perheen ilo
2. Horoskopo
3. Kasvatus
4. Kiitollisuuden osoitus
5. Uusi Salomo
6. Palkittu hyve
7. Barsim
8. Juutalainen
9. Zobeyden kaivo
10. Vaskilehti
11. Iremin puutarhat
12. Molemmat veljekset
13. Karavaani
14. Kafur
15. Kertomus Kandaharin sulttaanista
16. Päällekarkaus
17. Sulttaanitar
18. Hopealehti
19. Salaisuus
20. Ketun kärsiväisyys
21. Huutokauppa
22. Kotiintulo
23. Kara-Chitan
24. Vieraanvaraisuus
25. Kultalehti
26. Paluu
27. Leila
28. Kosto
29. Timantti-lehti
30. Omarin onni
31. Kaksi ystävää
32. Loppu
33. Jälkilause




ALKULAUSE

_Jumalan, sen lempeän ja laupiaan nimessä, joka on antanut meille
ruovonkorren kirjoittaaksemme ja joka päivä opettaa ihmiselle mitä tämä
ei tiedä.[1] Tämä kirja ei ole romaani Abu-Zeydistä eikä Ez-Zahirin
elämänvaiheista, eikä ole se yksikään niistä kauniista saduista, joita
juhlapäivinä luetaan ja lauletaan Kairon kahviloissa. Tämä on se
mutkaton kertomus, jonka kameelin-ajaja Ben-Ahmed jutteli meille
erämaassa muuanna iltana, ollessamme leiriin asettuneina, Siunauksen
lähteen vaiheilla. Yö edistyi, tähdet sammuivat taivaalla, kaikki
uinaili: tuuli, maa, ihmiset; Jumala yksinään silmäili luontoa. Meille
päivän helteestä ja vaivoista väsyneille tämä kertomus oli kuin
kristalli kirkas puro, joka levittää pirteyttä ja eloa ympärilleen.
Jospa se samalla tavoin virkistäisi muitakin maapiirin vaeltajia ja
heihinkin vuodattaisi rauhaa, unelmia ja unhotusta!_




ENSIMMÄINEN LUKU.

Perheen ilo.


Rikkaassa Djeddahissa, Punaisen meren rannalla, asui nykyjään
egyptiläinen kauppias nimeltä Hadji-Mansur. Hän oli, niin sanottiin,
ollut orjana voimallisella Ali-Bey'llä, joka sotain aikana Egyptissä
oli peräkkäin, ja välistä yhtä aikaa, käynyt avulliseksi ranskalaisille
ja turkkilaisille, mamelukkeille ja Mehemed-Alille. Sodan aikana oli
hän varustanut molempia puolia ruokavaroilla, sota-aseilla ja
kameeleilla, ja yhtäkaikki kuultiin hänen alinomaa taistelun jälkeen
valittavan, että hän voittajan hyväksi oli kuluttanut varojansa. Se
oikeus on kuitenkin hänelle tehtävä, ettei kukaan silloin osoittanut
suurempaa intoa, niinkuin ei myös kukaan saanut paremmalla hinnalla
ostaa voitetuilta otettua saalista. Tällä kunniallisella ammatilla oli
kohtelias Mansur koonnut suuren rikkauden, joskin ei aivan vastuksitta.
Ilkeät kadehtijat olivat syyttäneet häntä vakoilijaksi, ja
uskovimmaiset olivat antaneet hosua häntä petturina, ja mikä vielä
enempi oli, hän oli kahdesti ollut joutua hirsipuuhun, josta hänet
pelasti ainoastaan erään pashan ihmisrakkaus, joka yhteen miljoonaan
piasteriin oli taipunut tunnustamaan noin selvän ja silminnähtävän
viattomuuden. Mansurilla oli kovin suuri sielu peljästyäkseen mokomista
valtiollisista tuulenpuuskista, ja jos hän rauhanteon jälkeen oli
peräytynyt jälleen Djeddahin, niin se oli vaan sentähden, että
säännöllinen kauppa nyt oli ainoa onneen viepä tie.

Tämä Mansurin uusi toimintoliike oli merkillinen yhtä suuresta
viisaudesta ja menestyksestä kuin edellinenkin; yleisenä hokuna oli
että hänen huoneidensa lattiat olivat kullalla ja timanteilla
tilkoitetut. Tämä egyptiläinen ei ollut juuri mielehinen; hän oli
muukalainen Arabiassa, ja hän katsottiin velkojaksi mitä jäykimmäksi;
mutta Djeddahissa ei rohjetakaan julkisesti halveksia miestä joka
mittaa rahaa kapottain. Tuskin ennätti Mansur näyttäytä basaarissa,
ennenkuin joka haaralta syöksähdettiin hänen jalustintansa pitämään ja
hänen kättänsä suutelemaan. Kauppias otti nämät kunnioitukset vastaan
miehen semmoisen vaatimattomuudella joka tietää rikkauden etuoikeudet;
kolmenkymmenen vuoden ahneus ja viekkaus oli laskenut kaikki
kunnialliset ihmiset hänen jalkainsa juurelle.

Yksi ainoa asia puuttui tältä onnen lemmikiltä ja häiritsi hänen
iloansa: hänellä ei ollut lapsia. Kulkiessaan jonkun köyhän
ammattiveljen konttoorin sivu ja nähdessään isän ympärillä nuoria
poikia, perheen toivon ja ylpeyden, hän huokasi kaipuusta ja
kateudesta. Tavaramakasiinaansa tultuaan, hän heti väistyi sen
piiloisimpaan paikkaan, unhotti piippunsa ja rupesi, sen sijaan että
olis rukousnauhaansa käyttänyt ja koraanista[2] värsyjä lukenut,
verkalleen pyyhiskelemään yhä vaalenevaa partaansa. Sydämensä
sisimmässä pohjassa, ajatteli hän kuinka vanhuus läheni ja kuinka hän
ei tulis jättämään yhtään lihastaan ja verestään jälkeensä joka ottais
kauppa-asiat toimeksensa. Hänen ainoa perillisensä, pasha, kenties
kyllästyisi odotukseen, ja kukapa silloin estäis häntä musertamasta
lapsetonta muukalaista ja panemasta hänen näin kalliisti ansaituita
aarteitaan takavarikkoon.

Nämät ajatukset ja penkomiset myrkyttivät egyptiläisen elämän. Kuinka
suuri hänen ilonsa siis oli, kun eräänä päivänä muuan hänen
vaimoistaan, syntyjään abyssinialainen, ilmoitti hänelle, että hänestä
kohta oli tuleva isä! Tämän kuultuansa tuo kunnon mies oli sulasta
ilosta mielensä menettää. Ruveten nyt, kun hänellä oli lapsi jolle sai
koota, kahta ahneemmaksi ja itarammaksi kuin ennen, sulkeusi hän
lukkoin taa kultaansa lukemaan ja punnitsemaan; hän kiersi kalliit
vaatepakkansa auki, kaivoi ylös timanttinsa, helmensä, rubiininsa.
Mansur puhutteli näitä hengettömiä kappaleita juuri kuin ne hänet
kuulisivat ja ymmärtäisivät, sanoi niille että ne tulisivat saamaan
uuden isännän, joka vuoroltaan heitä hoitais ja rakastaisi. Jos hän
meni kaupungille, piti hänelle välttämättömästi puhua hänen pojastaan,
sillä sen oli Jumala velvollinen uskolliselle palvelijalleen antamaan.
Ei mikään kauppiastamme niin hämmästyttänyt kuin nähdä kaikkein
ihmisten hoitavan askareitaan niinkuin ainakin, koska kaikilla
Djeddahin asukkailla olis pitänyt olla yksi ainoa ajatus vaan: että
Jumala vanhurskaudessaan jo vihdoin oli siunaava viisaan ja onnellisen
Mansurin kodon.

Egyptiläinen ei pettynyt toiveessaan, ja ettei mitään puuttuis hänen
onnessaan, syntyi hänelle poika onnentuottavimman kuukauden
myötäisimmällä hetkellä. Kun hänen kahdeksantena päivänä sallittiin
nähdä tämä niin kauan ikävöitty lapsi, läheni hän vapisevin polvin
tuota palmupuun lehdestä muodostettua kehtoa, jossa, turpealla pumpuli
vuoteella, kullalla kirjatun peiton alla, Mansurin nimen perillinen
lepäsi. Hän kohotti hiljaa peittoa ja näki pienen heikon olennon,
melkein yhtä mustan kuin sen äiti oli, mutta vankkatekoisen, joka
pienillä käsillään jo kiskoi pumpulia vuoteesta jolla lepäsi. Tämän
nähtyään kauppias seisoi äänettömänä ihmettelemisestä; isoja karpaloita
vieri hänen kasvoillaan; mutta rohkaisten mielensä otti hän
äskensyntyneen syliinsä, ja nostaen hänet huultensa luoksi kuiski hänen
korvaansa: "Jumala on sangen suuri; minä todistan ettei yhtään Jumalata
ole paitse Jumala; minä todistan että Muhammed on hänen profeetansa."
Tästä rukouksesta levostuneena alkoi hän hellin silmin katsella
poikaansa. "Sinä Jumalan lahja," sanoi hän; "tosin olet vaan kahdeksan
päivän ikäinen lapsi, mutta kun näen kuinka vahva ja kaunis olet,
luulisinpä sinua vuoden vanhaksi. Mutta", jatkoi hän äitin puoleen
kääntyen, "minkä nimen olet hänelle antanut?"

-- Jos Jumala olis rankaissut minua niin kovasti että olis antanut
minulle tytön, vastasi Etiopian nainen, niin minä olisinkin antanut
hänelle nimen; mutta koska olen ollut niin onnellinen että olen saanut
pojan, niin se kunnia on sinun. Vältä vaan kovin kunnianhimoista nimeä,
joka voisi nostaa pahan silmän kateutta.

Mansur seisoi mietiskellen, kun äkkiä kuuli melskettä kadulta. Eräs
persialainen dervishi[3] ajoi edellään ruokakasveilla kuormattua aasia,
jota paitse joukko poikia kulki tuon vääräuskoisen jäljessä, haukkuen
ja pieksäen häntä minkä ennättivät. Niinkuin mies joka ei etsi eikä
pelkääkään marttyrin kärsimistä, dervishi joudutti askeliaan,
ehtimiseen pilkaten vihollisiansa. "Ole kirottu sinä, Omar!"[4] kiljui
hän, "ja kirotut olkoot kaikki sinun kaltaisesi!"

-- Tuossa, sanoi Mansur, on minulla uusi todistus onnen suosiosta. Se
oikein ajelee minua. Poikani nimi tulee olemaan Omar. Semmoinen nimi on
poistava pahan silmän ja suojeleva lastani kaikelta noituudelta.

Juuri kun hän laski äskensyntynyttä kehtoon jälleen, astui eräs erämaan
nainen huoneesen, jolla niinikään oli lapsi sylissään. Nainen oli
varteva ja ilman hunnutta, niinkuin tapa erämaassa on. Vaikka oli
köyhän laatuun puettu, oli hänellä kumminkin semmoinen arvoisuus
käynnissä ja ryhdissä että olis luullut häntä sulttaanittareksi.

-- Halima, sanoi Mansur hänelle, minä kiitän sinua tulemastasi. Empä
ole unhottanut että miehesi Jussuf kaatui minun palveluksessani,
viimeisen karavaanini puolustuksessa, ja hetki on tullut jona minun
tulee näyttää etten ole mikään kiittämätön katala. Sinä tiedät mitä
minä odotan sinulta. Jos en voi saada pojastani sheriffiä eli hankkia
hänelle vihriätä käärelakkia, niin saatanhan kumminkin kasvatuttaa
häntä sheriffin pojan lailla jalojen Beni-Ameurien luona ja heidän
telteissään. Sinun perheesesi otettuna ja yhdessä sinun poikasi kanssa
kasvatettuna, rakas Omarini oppii puhtaamman kielen kuin minun puhumani
on ja saapi omaisissasi ystäviä jotka toiste suojelevat häntä. Minä
puoleltani olen osoittava kiitollisuutta uskollisuudestasi. Meidän
lastemme ystävyys alkakoon jo tästä päivästä ja he nukkukoot samassa
kehdossa. Huomenna sinä otat heidät kanssas kotiisi, ja he kasvakoot
sinun heimokunnassasi. Omar olkoon sinun poikasi, niinkuin Abdallah on
minun. Olkoon onni heille myötäinen!

-- Olkoon Jumala heidän turvansa kirottua saatanata vastaan! vastasi
nainen, päätään kumarruttaen. Me olemme Jumalan omat ja me palaamme
hänen tykönsä.

Mansur katseli häntä hymysuin. Hän oli vapaa-uskoja, joka ei suuresti
uskonut Jumalan päälle, vaikka alinomaa piti hänen nimeänsä huulillaan.
Hän oli elänyt kovin kauan ja oppinut kovin likeisesti tuntemaan
ihmisiä, taitaakseen uskoa että Jumala erittäin paljon puuttuisi tämän
maailman asioihin; sen sijaan uskoi hän vahvasti perkeleen olemisen ja
pelkäsi häntä suuresti. Ainoa teko koko hänen elämässään jonka hän
itselleen viaksi luki oli se, että hän Mekkaan vaeltaissaan oli
seitsemällä kivellä heittänyt isoa perkelettä Jamratissa. Aina hän
pelkäsi tuon kivitetyn saatanan kostoa. Tosin hän suurenteli siitä että
oli helpolla hinnalla saanut tuon komealta kuuluvan arvonimen Hadji,
joka antoi hänelle jonkunlaisen arvon hänen turvattiensa silmissä, ja
hartaudella mitä voimakkaimmalla hän puhuikin kaabasta,[5] tuosta
paratiisin kalliista kivestä jonka isä Abrahami oli rakentanut tuolle
pyhälle paikalle Mekkassa; mutta oikeastaan ei hän ensinkään ollut tuon
varomattomuutensa seurauksista levollinen ja hän olis mielellään
luopunut tuosta Hadji-nimestäkin,[6] jos vaan perkele olis antanut
hänelle rohkeutensa anteeksi.




TOINEN LUKU.

Horoskopo.


Vielä samana iltana juuri kuun noustessa ja molempain lasten toistensa
sylissä makeasti nukkuessa, tuli viisas Mansur huoneesen jossa ne
makasivat, laahaten muassaan erästä ryysyistä dervishiä, joka oli hyvin
sen vääräuskoisen näköön jota poikalauma aamulla oli takaa ajanut. Se
oli yksi noita hävyttömiä kerjäläisiä jotka kokevat keksiä muiden
ihmisten onnenvaiheita, löytämättä niissä milloinkaan omaa onneansa, ja
joita, alinomaa pois-ajetuita ja herjatuita ja alinomaa käytetyitä,
tulee olemaan yhtä kauan kuin saatanan pahuutta ja ihmisten ahneutta ja
kevytuskoisuutta. Ei olis Halima mielellään jättänyt lapsia tuon
epäluulonalaisen kuvatuksen kanssa yhteen huoneesen, mutta Mansur vaati
sitä ja hänen täytyi totella. Erämaan nainen oli tuskin lähtenyt
huoneesta kun egyptiläinen vei dervishin kehdon luoksi ja pyysi häntä
toimittamaan hänen poikansa horoskopoa.

Lasta tarkasti katseltuaan nousi dervishi huoneen katolle ja teki
tähdistä vaarinottoja. Sitten otti hän hiilen, jonka jakoi useampaan
"huoneesen", asetti niihin kiertotähdet ja selitti viimein että
tähdet eivät olleet epäsuosiolliset. Vaikka Mars ja Venus olivatkin
osan-ottamattomat, Merkurio sitä vastoin esiintyi sitä suosivaisempana.
Tässä oli kaikki mitä hän taisi sanoa niihin kahteen sekiiniin, jotka
Mansur oli hänelle antanut.

Kauppias vei ennustajan jälleen huoneesen ja sanoi, pitäen hänen
silmäinsä edessä kahta isoa dubloonia:

-- Enkö millään keinoin saa tietää enempää. Ovatko tähdet jo
ilmoittaneet kaikki salaisuutensa?

-- Taito on ääretön, vastasi dervishi, halukkaasti käyden syöttiin jota
hänen edessään pidettiin; vielä saatan sanoa sinulle minkä
taivaanmerkin vaikutuksen alaisena lapsi täällä tulee elämään.

Tähtein-ennustaja veti nyt vyöltään salaopillisen taulun ja pronssisen
piirustimen ja kirjoitti taululle äitin ja lapsen nimen, pannen joka
kirjaimen eri riville. Sitten teki hän laskun kirjainten numero-arvosta
ja lausui, katsellen Mansuria kiiluvin silmin:

-- Onnellinen isä, poikasi on syntynyt Vaaka-merkin alla; jos hän saa
elää, hän voi onnelta odottaa kaikkea.

-- Kuinka, jos hän saa elää? huudahti Mansur. Mitä näet sinä tuosta
kirotusta taulusta? Uhkaako poikaani mikään vaara?

-- Uhkaa, vastasi dervishi, vaara uhkaa jota en saata likemmin
ilmoittaa: hänen paraasta ystävästään tulee hänen suurin vihollisensa.

-- Ah, kuinka varomaton olin olla! Tuostako erämaan lapsesta, jonka
olen pannut tähän kehtoon, kerta tulisi minun poikani murhaaja? Jos sen
uskoisin, kuristaisin sen heti paikalla.

-- Jumalan tähden, kavahda toki mokomaa tekoa. Jos poikasi henki on
tuon lapsen hengen varassa, niin siten tappaisit heidät molemmat. Ei
ole mitään mikä varmasti sanoisi että tästä erämaan lapsesta, joka on
määrätty elämään erämaan teltissä, kerta tulee Djeddahin rikkaimman
kauppiaan paras ystävä. Voiko ihminen välttää kohtaloaan? Voiko hän
muuttaa mitä enkelien kynä on kirjoittanut? Mitä on kirjoitettu, se on
kirjoitettu.

-- Kyllä vainenkin, sanoi kauppias, mutta Jumala (ylistetty olkoon
hänen nimensä) on kirjain kirjassa sanonut: "Älkäät omin käsin
heittäytkö turmioon".[7]

-- Kuoleman päivä, vastasi dervishi juhlallisesti, on yksi niistä
viidestä salaisuudesta, joiden avaimet Jumala on itselleen pidättänyt.
Muista kertomusta siitä miehestä joka istui Salomon vierellä kun Azrael
tuli käymään kuninkaan luona. Kuultuansa että se oli kuoleman enkeli,
sanoi hän Salomolle: "Näyttää niinkuin hän tahtois ottaa minut. Käske
tuulen viedä minut Indiaan." Ja tuuli vei hänet pois. Azrael sanoi nyt
kuninkaalle: "Minua hämmästyttää että näen tuon miehen täällä. Minulla
oli käsky ottaa hänen sielunsa Indiassa ja nyt tapasin hänet
Palestinassa." Kuolemata emme voi välttää. Menetellemme miten hyvänsä,
ennen tahi myöhemmin tuo käsi, joka alati on lyömään valmiina, putoaa
päällemme. Viisahin on se joka uskaliaasti katsoo häntä silmiin,
pelkäämättä ja rohkeilematta.

Nämät sanat lausuttuaan tähtein-ennustaja kumarsi jättääkseen hyvästiä
Mansurille, joka kumminkin tarttui häntä kaapuun ja pidätti häntä.

-- Onko mitään muuta jota tahdot kysyä minulta? sanoi dervishi,
tarkasti katsellen egyptiläistä.

-- On, vastasi kauppias, mutta minä en rohkene puhua. Kuitenkin sinä
näytät olevan minun ystäväni, ja koska poikani etu on kysymyksessä,
tottapa annat isän heikkouden anteeksi. Tottapa mies noin viisas kuin
sinä, joka ymmärrät mitä tähdet merkitsevät, on ulotuttanut
tiedonhalunsa vieläkin edemmäksi. Sanotaan ihmisiä löytyvän, jotka
tutkimuksillaan tiedon perään ovat onnistuneet keksimään Jumalan suuren
nimen, tuon nimen joka vaan on ilmoitettu patriarkoille ja profeetalle
(olkoon hän siunattu!), tuon nimen jonka paljaalla lausumisella
kuolleita herätetään ja eläviä tomuksi muutetaan, tuon nimen joka panee
maailman perustukset tärisemään, joka lannistaa helvetin vallat,
vieläpä itse Eblis'inkin, tottelemaan kuin orja. Tunnetko sattumoisiin
jonkun noista ylämaailman hengistä ja luuletko hänen kieltäyvän
tekemästä erästä apua miehelle, jolla ei ole sitä mainetta että on
kiittämätön?

-- Sinä olet juuri viisaus itse, vastasi tähtein-ennustaja masennetulla
äänellä, astuen likemmä kauppiasta; sinuun käy luottaminen; mutta sanat
ovat paljasta lörpötystä, ja kauniimmat lupaukset ovat kuin unennäköjä,
jotka jo aamulla ovat olleet ja menneet.

Mansur ei vastannut, vaan sen sijaan pisti oikean kätensä dervishin
pitkään takinhihaan ja pani yhden sormistaan ennustajan käteen.

-- Yksi kukkaro,[8] vastasi tämä ylenkatseellisesti liikahtaen, -- se
on juuri minkä kameeli maksaa. Ketä luulet niin mielettömäksi että
henkensä uhalla vaivaa saatanata niin vähällä palkalla?

Egyptiläinen oikasi vielä yhden sormen, katsellen ennustajaa, jonka
kasvot osoittivat kylmää välinpitämättömyyttä; vähän aikaa ääneti
oltuaan veti hän syvän huokauksen ja oikasi vielä yhden.

-- Kolme kukkaroa, sanoi ennustaja, se on orjan ja epäuskoisen hinta.
Mahomettiläisen sielu ei tyydykään niin halpaan hintaan. Erotkaamme,
Mansur, ja unhottakaamme ne varomattomat sanat jotka lausuit.

-- Älä luovu minusta! huudahti kauppias, tarttuen dervishiä
käsivarteen. Viisi kukkaroa on suuri summa, ja siinä on kaikki minkä
saatan tarjota. Jos niin tarvitaan, annan sieluni kaupantekijäisiksi;
yhteinen vaaramme on takauksena vaitiolostani.

-- No niin, anna tänne ne viisi kukkaroa, vastasi velho, ystävyyteni
sinuun saa täyttää mitä puuttuu. Minä tunnustan heikkouteni: en ole
saattanut nähdä sinua tuntematta minuani vedetyksi sinun puoleesi.
Kunpa vaan tämä löyhämielisyyteni ei tulis minulle kovin paljon
maksamaan!

Mansur meni rahoja noutamaan: dervishi punnitsi niitä useita
kertoja kädessään ja pisti ne vyöhönsä suuren sielun ylevällä
välinpitämättömyydellä; sitten otti hän lampun, astui kolme kertaa
kehdon ympäri, kummallisia sanoja mumisten, kuljetti valoa lapsen otsan
ylitse ja heittäysi useita kertoja polvilleen huoneen joka neljään
nurkkaan, pelvosta ja tuskasta vapisevan Mansurin häntä alinomaa
seuratessa.

Suoritettuaan kaikki nämät seremoniat, jotka tuntuivat kauppiaasta
jokseenkin ikävältä, velho asetti lampun penkille seinän viereen, otti
sitten tyhjenemättömästä vyöstään vähäisen rasian, josta otti
hyppysellisen mustaa pulveria, jonka nakkasi valkeanliekkiin. Heti
täyttyi koko huone mustalla savulla, joka näytti tulevan seinästä, ja
tämän savun keskellä luuli Mansur näkevänsä jonkun afrit'in[9]
perkeleelliset kasvonmurteet ja liekitsevät silmät. Dervishi tarttui
häntä kiivaasti käsivarteen, ja molemmat heittäysivät matolle, painaen
kädet silmäinsä eteen.

-- Puhu, sanoi dervishi läähättävällä äänellä, puhu, mutta älä katso
ylös, niin totta kuin henkesi pitää tahdot. Kolme asiata saatat
sinulles toivottaa. Eblis on tullut, ja Eblis on kuuleva rukouksesi.

-- Soisin pojastani tulevan rikkaan kaikeksi elinajakseen.

-- Myönnetään, vastasi hautamainen ääni, joka tuntui tulevan huoneen
kaukaisimmasta perästä, vaikka Mansur oli nähnyt hahmun ihan silmäinsä
edessä.

-- Vielä soisin, jatkoi egyptiläinen, että pojallani aina olis hyvä
terveys, sillä mitäpä on rikkaudesta ilman terveyttä!

-- Myönnetään, vastasi ääni.

Nyt seurasi hetkisen äänettömyys. Mansur ei oikein tiennyt mikä hänen
kolmas pyyntönsä tulis olemaan. Pyydänkö hänelle hyvää päätä? ajatteli
hän. En pyydä, hän on minun poikani ja hänestä tulee yhtä viekas kuin
minäkin olen. Yhtäkkiä johtui hänellä dervishin ennustus muistiin.
Koska hänen paras ystävänsä on hänelle vaarallinen, sanoi hän
itsekseen, hänellä on vaan yksi keino pelastukseen, ja se on ettei hän
rakasta ketään eikä huoli kenestään muusta kuin itsestänsä. Ilmankin
ihminen vaan häiritsee elämänsä nautintoa pitämällä muista murhetta, ja
jos teemme ihmisille hyvää, saamme vaan kiittämättömyyttä palkaksi.

-- Soisinpa, sanoi hän lopuksi, että pojastani tulisi oikein itsekäs
ihminen.

-- Myönnetään, vastasi hirveä kiljahus.

Tuo kiljahus pani egyptiläisen semmoiseen kauhistukseen, että hän pysyi
samassa asennossa järkähtämättömänä, kunnes ennustaja nykäisi häntä
takista ja käski hänen nousta ylös.

Samassa hulmahti tulta lampusta ja koko huone näytti olevan
ilmivalkeassa. Varomattomuudestaan säikähtynyt Mansur syöksähti ovesta
ulos, nähdäkseen oliko hän enää hengissäkään ja oliko kaikki hänen
kartanossaan vielä entisellään.

Sillä aikaa kun dervishi, mielenmaltilla miehen jonka tottumus on
terästyttänyt pelkoa vastaan, otti kaapua ja varvikkaita päällensä,
juoksi eräs nainen lasten kehdolle. Se oli Halima, joka kaiken ajan
minkä lumousnäytelmä oli kestänyt oli seisonut juuri oven takana.
Mansurin äkkipikainen hyökkääminen huoneesta ulos oli vielä enemmin
säikähyttänyt häntä; hänen silmänsä olivat levottomat, ja tuskin oli
hän ennättänyt kätkyen vierelle kun hän kasteli sormensa ja kuljetteli
sitä lasten otsain päällitse, mumisten joitakin loihtusanoja taikausta
ja noituutta vastaan. Dervishin maltillinen ja kunnioitusta vaikuttava
katsanto asetti kumminkin kohta hänen levottomuutensa. Hän oli
pahoillaan siitä että oli pitänyt epäluuloja noin hurskaasta miehestä,
jonka kasvoissa pyhyyden tyyneys kuvastui. Hän meni kunnioittavasti
esille ja suuteli hänen kaapunsa lievettä.

-- Pyhä mies, sanoi nainen, poikani on isätön lapsi ja minä olen köyhä
nainen; minulla ei ole muuta tarjota sinulle kuin kiitollisuuteni,
mutta -- --

-- Et tarvitsekaan enempää sanoa, huudahti tähtein-ennustaja; minä
tiedän edeltäkäsin mitä aiot anoa. Sinä tahdot että pojastasi tulis
rikas, eikös niin? Mutta siihen et tarvitsekaan minun apuani. Laita
poikasi kauppiaaksi ja anna hänen varastaa yhtä viekkaasti kuin Mansur
vanhus on sitä tehnyt; laita hänet bashibutsuk'iksi ja anna hänen
rosvota veljiänsä; laita hänet dervishiksi ja anna hänen imarrella ja
valhetella. Kaikki paheet vievät rikkauteen kun vaan ovat ahneuteen,
rumimpaan niistä kaikista, yhdistettyinä. Siinä on sinulle elämän
salaisuus. Jää hyvästi!

-- Sitäpä en haluakaan, huudahti hämmästynyt erämaan nainen; se on
sinulta väärin tehty että noin pilkkaat minua. Pojastani pitää tulla
rehellinen mies, niinkuin hänen isänsä oli; mitä pyydän on se, että
hänestä tulis onnellinen täällä alhaalla.

-- Siveellinen ja onnellinen! sanoi dervishi kummasti nauraen, ja
minultako sitä pyydät? Nais-parka, nelilehtistäpä apilaa nyt pyydätkin;
aina Aatamin ajasta asti ei ole kenkään sitä nähnyt. Hakekoon poikasi
sitä, ja jos löytää, ole silloin vakuutettu ettei häneltä mitään tule
puuttumaan.

-- Nelilehtinen apila! Mikä se on? kysyi levoton äiti, mutta velho oli
jo kadonnut palaamattomiin. Ihminen vai paha henkikö lienee ollut, ei
kukaan ole häntä siitä ajasta nähnyt. Kauhistunut Halima kallistui
kehdon päälle ja katseli poikaansa, joka unissaan näytti hymyilevän
hänelle. -- Nuku levollisesti, lapsukaiseni, sanoi hän, ja luota
rakkauteeni. En tiedä mikä se taikakalu on josta dervishi puhui, mutta
me tahdomme yhdessä etsiä sitä, ja minulle sanoo en tiedä mikä että
sinä sen löydät. Saatana on kavala ja ihminen on sula heikkous, mutta
Jumala johdattaa uskollistensa sydämiä ja tekee mitä tahtoo.




KOLMAS LUKU.

Kasvatus.


Uskomallaan poikansa erämaan naisen hoitoon oli Mansur antanut
todistuksen tavallisesta viisaudestaan. Aina ensimmäisestä hetkestä
alkain kantoi Halima kasvattipoikaansa kohtaan kaikkea äitin hellyyttä;
näyttipä pitävän häntä omaa poikaansa parempanakin. Jos hänen täytyi
mennä pois teltistä, niin oli _pieni kauppias_ -- näin Omaria
Beni-Ameurien luona kutsuttiin -- aina se jota hän olallaan tahi
sylissään kantoi. Ja kuitenkin mikä eroitus näiden veljesten välillä!
Kasvannoltaan pitkä, hoikka, notkea, jäntevä Abdallah, kirkkaine
silmineen ja pronssin-värisine ihoineen, olis ollut kaikkein isäin
ylpeys, jota vastoin Mansurin poika, mustan ihonsa, paksun kaulansa ja
pulloisen vatsansa kanssa, oli vaan egyptiläinen, joka erehyksissä oli
erämaahan hairahtunut. Mutta mitäpä erämaan nainen tästä huoli? Eikö
ollut hän samaa maitoa imettänyt heille kummallekin? Kenties hän myös,
tosi äitin tavalla, salaa tunsi tykönään suuremman lemmen siihen
lapseen, joka hänen lempeänsä enimmin tarvitsi.

Kasvaessaan osoitti Abdallah pian, että hän oli perinyt kansakuntansa
kaikki jalot omaisuudet. Nähdessäs hänet egyptiläisen rinnalla, olisit
luullut hänen jo tuntevan itseään herraksi teltissä ja isoilevan
oikeudestaan saada vieraanvaraisuutta harjoittaa. Vaikka vaan kuutta
kuukautta vanhempi Omaria, hän oli tekeytynyt veljensä holhojaksi ja
suojelijaksi; hänen suurin ilonsa oli saada huvitella häntä, auttaa ja
puolustaa häntä. Kaikissa leikeissä, kaikissa juhlatiloissa piti
pienellä kauppiaalla olla ensimmäinen sija, ja jos jostain asiasta
jankka nousi, oli Abdallah aina, ja hän yksinään se joka, sukkela,
vahva ja rohkea kuin erämaan poika ainakin, tappeli heidän kummankin
puolesta.

Omar salli mielellään Abdallahin olla häntä etevämpi arvossa, niinkuin
hän myös oli jo käsittänyt kaiken sen hyödyn mikä hänellä tulis olemaan
harkitsemattomasta rakkaudesta. Vitkallinen kuin kaupunkilainen
ainakin, hän harvoin liikkui teltistä ulos; beduiini (erämaalainen)
juoksenteli hevosten jaloissa, painiskeli nuorten varsain kanssa ja
kiipeili kameelien selkään tarvitsematta pakoittaa heitä polvilleen
rupeamaan, sillä aikaa kun egyptiläinen, istuen jalat ristissä matolla,
kulutti suuren osan päivää nukkumalla. Tämä halveksi noita meluisia
huvituksia, jotka olivat Abdallahin ihastus. Jos hän oli leikkimässä
muiden lasten kanssa, hän vaan tahtoi olla kauppias olevinaan: Mansurin
pojalla oli merkillinen taito vaihtaa daadelia sitruunaan, sitruunaa
apelsiiniin, apelsiinia korallipalaseen taikka muuhun koristukseen.
Kymmenvuotiaana oli Omar jo keksinyt että hyödyllisin keino käyttää
rukousnauhaa oli sen käyttäminen luvunlasku-koneeksi. Muuten hän ei
millään muotoa ollut mikään kiittämätön olento; hän rakasti veljeään
tavallansa. Tuhansilla hyväilemisillä otti hän vastaan Abdallahta, joka
tuskin koskaan tuli kotiin tuomatta muassaan banaaneja, granaatteja,
aprikooseja taikka muita hedelmiä, joita oli saanut lähiseudun
naisilta, joiden tykönä hän, armaan ja vilkkaan luonteensa tähden, oli
erinomainen lemmikki. Hellyyden osoituksillaan arvasi Omar aina saada
hänet tarjoamaan mitä hänen mielensä milloinkin teki, mutta hänen
tyytyväisyytensä sukkeluuteensa ei ollut suurempi kuin veljen ilo oli
siitä että näin sai itseltään ryöstättää sille jota hän rakasti.
Itsekukin meistä syntyy yhdessä onnensa kanssa, jota hän kantaa
kaulassaan kuin raskaita vitjoja, jotka häntä muassaan vievät. Leijonan
imettämä kettu pysyy aina kettuna, ja kauppiaan pojasta ei saada ikänä
beduiinia.

Kun Abdallah oli täyttänyt kymmenen vuotta, hänen kasvatuksensa oli,
Haliman huolenpidosta, loppuun saatettuna: hän tiesi kaikki mitä
Beni-Ameurin tulee tietää. Jussufin poika tiesi luetella sukunsa ja
heimokuntansa sukutaulun; hän tiesi kaikki hevosten syntyperät, nimet,
liikanimet, karvan ja merkit; hän osasi tähdistä sanoa mikä tunti
milloinkin yöllä oli, samoin kuin varjo sanoi hänelle päivän tunnit. Ei
kukaan osannut paremmin kuin hän saada kameeleja polvilleen rupeamaan,
ei kukaan laulanut heille maireellisemmalla äänellä noita surumielisiä
lauluja jotka lyhyentävät heidän matkaansa ja kivottavat heitä,
helteestä ja väsymyksestä huolimatta, jouduttamaan kulkuansa. Hän oli
jo oppinut pyssyäkin käsittelemään ja hoiti miekkaa ja keihästä kuin
jos jo olis ollut kymmenellä karavaanimatkalla. Ilokyyneliä vuodattaen
Halima katselikin tätä nuorta miehuutta. Hän tunsi hänensä uljaaksi
synnyttämästään miehen, ja iloiseksi näkemästään että lapsesta jota hän
oli helmassaan kantanut kerta oli tuleva hänen kansansa kunnia ja hänen
heimokuntansa rakkaus.

Halima oli oikea mosleminainen. Hän tiesi että viisaus, voima ja
lohdutus ovat etsittävät Jumalalta yksistänsä. Lapset olivat parahiksi
täyttäneet seitsemän vuotta kun hän jo opetti heidät toimittamaan
heidän viisi jokapäiväistä rukoustaan ja pesuansa. Aamulla kun himeä
siinne valaisi itäistä taivaanrantaa, keskipäivällä kun aurinko paistoi
ylinnä taivaalla, iltapäivällä kun varjot alkoivat pidentyä, illalla
kun aurinko meni mailleen ilmanrannalla, yöllä kun pimeys peitti
maanpiiriä, levittivät Omar ja Abdallah rukousvaippansa maahan ja
lukivat, Mekkaan päin kääntyneinä, nuot pyhät, kaiken heidän uskontonsa
sisältävät sanat: "Ei ole muuta Jumalata kuin Jumala, ja Muhamed on
hänen profeetansa." Rukouksen jälkeen oli Haliman tapa kertoa lapsille
Aisha'n opetuksia -- opetuksia jotka hän oli ottanut ohjeeksi kaikessa
elämässään.

-- Sieluni lapset, sanoi hän heille, kuulkaat mitä Aisha, profeetan
korkeasti rakastettu puoliso, se verraton neitsy, oikeauskoisten äiti,
vastasi eräälle moslemille, joka pyysi neuvoa häneltä. Kätkekäät
visusti nämät pyhät sanat; ne ovat profeetan oma testamentti ja
totuuden helmi:

"Tunnustakaat ettei ole useampaa kuin yksi ainoa Jumala, pysykäät
lujina uskonnossanne, valistakaat ymmärrystänne, hillitkäät kielenne,
alaspainakaat vihanne, kavahtakaat tekemästä sitä mikä paha on,
pitäkäät seuraa hyväin kanssa, peittäkäät lähimmäisenne vikoja,
lohduttakaat köyhiä almuillanne ja odottakaat ijankaikkisuutta
palkaksenne."

Näin nämät kasvatettiin, molemmat samalla rakkaudella suosittuina, ja
niin hellällä ja kumpaakin kohtaan yhtäläisellä rakkaudella, etteivät
olleet aavistaneetkaan että olivat eri-verellisiä. Muuanna päivänä
astui kumminkin telttiin vanhus, joka kantoi kädessään valkeaksi
maalattua puutaulua, jolle kauniita mustia kirjaimia oli maalattu. Tämä
sheiki[10] nautti suurta arvoa heimokunnassaan; hokuna oli että hän
nuoruudessaan oli harjoittanut oppia Kairon loistavassa moskeassa
El-Azhar'issa, tässä valonlähteessä joka on oikeauskoisten ylpeys ja
uskottomain tuska. Hän oli niin oppinut että osasi koraania lukea ja
ruokokynällä kirjoittaa Jumalan yhdeksänkymmentä nimeä ja koko
Fattah'in.[11] Beduinin suureksi ihmeeksi omisti ukko, hiljaa
puheltuaan Haliman kanssa, joka pisti kukkaron hänen käteensä,
huomionsa vaan Mansurin pojalle. Hän taputti tätä päälaelle isällisellä
hellyydellä, asetti hänet vierelleen istumaan, pani taulun hänen
käsiinsä ja antoi hänen, näytettyään kuinka hänen tuli päätään ja
ruumistaan heiluttaa muistoa helpoittaaksensa, laulaen kertoa koko
kirjaimiston. Omar halustui niin tulisesti näihin harjoituksiin, että
jo ensi päivinä oppi kaikkein puustavien numero-arvon. Myös lupasi
sheiki, kun hän opetuksen päätettyään syleili häntä mennäkseen pois,
että, jos hän pitkitti sillä tavoin, hänestä kerta tulis oppineempi
kuin itse opetusisä oli. Sitten meni hän tiehensä, huolimatta edes
katsahtaa Abdallahin puoleen.

Tämän ensimmäisen opetuksen jälkeen, joka hänen veljelleen oli annettu
ja johonka hän niin mielellään olis tahtonut käydä osalliseksi,
poika-raiska tunsi mielensä kovin raskautetuksi. Hänelläpä olikin uusi
koetus varalla. Jo seuraavana päivänä hän lähetettiin arolle äitinsä
lampaita paimentamaan. Ei hän kumminkaan yksinään ollut: hän oli pantu
enonsa, erään vanhan nilkun ja silmäpuoli paimenen, mutta hyvin viisaan
ja kokeneen miehen katsannon alle. Hafiz, tämä oli Haliman veljen nimi,
oli urhoollinen sotija, siivo moslemi, joka oli paljon nähnyt ja
kärsinyt, Jussufin, Abdallahin isän, entisenä toverina, ja hänen
vierellään tullut haavoitetuksi, ja hän oli tämän miltei loppuneen
suvun viimeinen turva. Yksinään ja lapseton kuin oli, hän rakasti
sisarensa poikaa kuin isä poikaansa.

Hän se nyt oli joka oli vastustanut sitä tuumaa että Abdallahista
tehtäisiin oppinut mies.

-- Tahdotko sinä, sanoi hän nuorelle beduiinille, tahdotko tietää
enemmän kuin profeeta (jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon!)? Mitä
tulee sinun siis lukea? Koraaniako? Ryysyrievulleko vai sydämeesikö
sinun tulee tuo pyhä sana piirustaa? Ulkonaiset kirjat, mitä hyvää
niistä on? Eikö kaikki ole koraanissa sanottuna? Eikö juuri noille
ajattelemattomille sieluille jotka etsivät totuutta muualta ole
kirjoitettu: "Jotka etsivät muita suojelijoita kuin Jumalata, ovat
hämähäkin kaltaiset joka pesäänsä rakentaa; onkopa mitään heikompaa
pesää kuin hämähäkin on? Jospa vaan sen tietäisivät!"[12] Kaikki nuot
ihmiset joiden sielut asuvat kirjoissa ovat kuin aasit jotka ovat
kuormatut toisen rikkaudella: se vaan painaa heitä maahan alas. Ihminen
ei ole syntynyt toisten ajatuksia keräämään ja arkkuun kätkemään; hän
on syntynyt toimimaan. Käy eteenpäin, poikani, rehellisellä sielulla ja
jumalanpelvolla sydämessä. Mieheksi tultuasi Jumala on antava sinulle
viisautta ja oppia niinkuin hän ennen vanhaan antoi Jaakopin pojalle.
Tällä tavalla hän hurskaita palkitsee; hän itse on sen sanonut.[13]

Nämät sanat panivat Abdallahin sydämen liekkiin. Joka päivä, kun helle
pakoitti heitä teltissä pysymään, luki Hafiz Jussufin pojalle ulkoa
muutamia värsyjä pyhästä kirjasta, antaen hänen sitten aina kertoa
niitä ulkomuistilta. Tällä tavalla opetti hän hänelle vähitellen koko
koraanin, alkaen _Fattah'ista_ ja noista lyhvistä luvuista joissa
puhutaan _Ihmisistä, Aamuruskosta_ ja _Jumalan ykseydestä_, ja
lopettaen noihin pitkiin ja kauniisin opetuksiin joita luvut _Naisista,
Amramin perheestä_ ja _Lehmästä_ sisältävät. Poika oli kuin erämaan
hieta, joka imee kaikki sateenpisarat, antamatta ainoankaan mennä
hukkaan; hän ei koskaan kyllästynyt kuulemasta enon laulavan tuota
tahdillista prosaa, joka on runollisuutta yhtä paljon ylempää kuin
Jumalan sana on ylempää kuin ihmisen sana. Öin ja päivin kertoili hän
itsekseen noita sääntöjä, joissa kaunopuheisuus ja viisaus yhtä
tiheässä seuraavat toisiaan kuin helmet kaulanauhassa. Kun joku kunnon
moslemi aikoi antaa juhlapidot tovereilleen tahi kunnioittaa jonkun
ystävä vainajan muistoa, ainapa silloin käännyttiin tämän ontuvan
vanhuksen ja hänen opetuslapsensa puoleen, saadakseen koko koraani,
taikka joku sen kolmestakymmenestä osastosta, muistosta luetuksi.
Istuen kehässä kentällä mestarin ja opetuslapsen ympärillä,
Beni-Ameurit ihastuksella kuuntelivat tuota jumalallista sanaa. "Jumala
on suuri!" he huusivat. "Gabriel ei ollut tätä nuorukaista ihanampi,
silloin kun hän profeetan sydämeen laski ilmoitetun pyhän sanan."

Eikä ainoastaan koraanin tekstiä Hafiz opettanut sisarensa pojalle; hän
tutustutti hänet myöskin niihin profeetan lauseisin jotka hänen
ystävänsä ovat meille säilyttäneet. Hän opetti hänelle ne neljä suurta
velvollisuutta joihin Jumala sitoo kaikki jotka pelastua tahtovat,
viisi jokapäiväistä rukousta, almuin annot, paaston ramadan aikana,
Mekkaan vaelluksen. Hän opetti hänet vihaamaan seitsemää
kuolemansyntiä, noita syntiä jotka synnyttävät satoja muita ja
kuolettavat sieluja: epäjumalanpalvelusta, tuota rikosta jota Jumala,
nimenomaisen sanan mukaan,[14] ei koskaan anna anteeksi, murhaa, väärää
syytöstä avioliiton rikkomisesta kunniallista naista vastaan, vääryyttä
isättömiä ja äitittömiä kohtaan, koron kiskomista, karkausta
sotaretkeltä uskottomia vastaan, tottelemattomuutta vanhemmille.

-- Oi poikani, sanoi hän hänelle joka opetuksen lopulla, sinä joka
Jumalan päätöksen voimasta olet tullut luetuksi niiden joukkoon jotka
ovat raamatut vastaanottaneet, kerro itselles joka päivä tämä
jumalallinen lupaus jossa täällä alhaalla on koko meidän väkevyytemme
ja kaikki meidän toivomme: "Joka tottelee Jumalaa ja profeetaa, hän on
vaeltava niiden kanssa joille Jumala on armollinen ollut, profeetain
kanssa, rehellisten kanssa, marttyrein kanssa, hurskaiden kanssa. Mikä
jaloinen seura! Semmoinen on Jumalan hyvyys, ja Jumala tietää
kaikki!"[15]

Ettei Abdallahta kyllästyttäisi, kertoi Hafiz vaihetuksen vuoksi
myöskin historian jostakusta noita lukemattomia profeetoja, joihin
Jumala, Muhamedin tuloa odottaessaan, oli totuutta istuttanut. Niissä
oli Aatami, jolle Jumala hyvyydessään opetti kaikkein olentoin nimet.
Enkelien herran käskystä nämät tulesta syntyneet olennot kumarsivat
maan mudasta vedettyä ihmistä; yksi ainoa ei tehnyt sitä. Se oli
kiittämätön Eblis, jonka kopeus syöksi perikatoon. Kovaksi onneksi
Aatami ja Eeva antoivat vihollisen vietellä heitänsä ja maistivat
kiellettyä hedelmätä. Rangaistakseen heitä tästä tottelemattomuudesta
Jumala ajoi heidät pois paratiisista. Aatami heitettiin Serendib
saarelle, jossa vieläkin nähdään hänen jalkansa jälki; Eeva putosi
Djeddahiin, elääkseen siellä kaksisataa vuotta yksinäisyydessä; mutta
Herra armahti viimein molempia puolisoita ja Gabriel yhdisti heidät
jälleen Arafat vuorella, lähellä tuota ihmetekojen paikkaa, jossa
Abrahamin ja Ismaelin sittemmin oli perustus pyhälle Kaaballe
laskettava.

Eräällä toisella kerralla jutteli raajarikko, kuinka Jumala näytteli
Abrahamille taivasten ja maapiirin valtakuntaa, että tämä oppisi
tuntemaan totisen ja varman tieteen. Isiensä jumalanpalveluksessa
kasvatettu Azarin poika kunnioitti ja palveli tähtiä. Kun yö oli
peittänyt hänet varjoihinsa, hän sai nähdä tähden ja huudahti: "Katso,
minun herrani!" Tähti katosi, ja hän sanoi nyt: "Ne eivät ole mieleeni
jotka katoavat." Kuu nousi ja Abrahami sanoi: "Katso, minun herrani!"
Mutta sen mentyä alas huusi hän: "Ellei minun Herrani olis johdattanut
askeleitani, olisin eksynyt." Hän näki auringon nousevan ja sanoi:
"Tämä on minun herrani, tämä on paljoa isompi!" Mutta auringon
laskettua huusi hän: "Oi kansani, minä olen syytön siihen
epäjumalanpalvelukseen, jotas harjoitat."[16] Azarin poika oli
käsittänyt että taivaankannella kiertävät tähdet ilmoittavat ylintä
hallitsevaa kättä, niinkuin jalanjäljet hiedassa ilmaisevat että
vaeltaja on siitä kulkenut.

Tosi moslemin tavoin tuskin oli Abraham totuuteen jälleen palannut,
ennenkuin hän löi rikki kansansa epäjumalat, säästäen Baalia
ainoastaan, jonka kaulaan hän ripusti hävityksen kirveen. Ja kun tästä
vimmastuneet kaldealaiset kysyivät häneltä kuka oli ollut niin rohkea
että oli tuolla lailla menetellyt heidän jumaliansa kohtaan, sanoi
Abraham: "Se on Baal; kysykäät häneltä vaan, kyllä kuulette vastaako."
-- "Ei jumalankuva vastaa:" huusivat kaldealaiset, ja he sanoivat
keskenään: "Sinä olet jumalankieltäjä." Mutta kukapa voi valistaa niitä
joilla on silmät eivätkä näe? Itse totuuskin on valkeus joka heitä
sokaisee. Vimmoissaan siitä kun näki lapsen voittaneen hänet, heitätti
Nimrod, kaldealaisten kuningas, Abrahamin palavaan pätsiin. Turhaa
julmuutta! Hän se iankaikkinen antaa elämän ja kuoleman. Jumalan
käskystä tuli vaan kulutti nuot uskottomat. Abrahamille muuttui rovio
vihannaksi niityksi ja häntä peittävä liekki virvoittavaa siimestä
antavaksi pensaaksi. Näin Herra korottaa vanhurskaan ja lannistaa
kopean.

Kukapa voinee kertoa kaikkia niitä pyhiä legendoja joita koraani ja
muinaismuisto on meille säilyttänyt! Ne ovat lukuisammat ja ihanammat
kuin tähdet kesäisellä taivaalla, Hafiz kertoi niitä niinkuin hän ne
oli esi-isiltään perintönä saanut, ja Abdallah jutteli niitä jälleen
samalla hartaudella ja samalla uskolla. Niissä oli Taavitti, aseseppä
kuningas, jonka Jumala opetti takomaan teräksisiä sota-asuja suojaksi
oikeauskoisille; niissä oli Salomo, jolle Jumala teki tuulet, linnut ja
henget alamaisiksi; niissä oli Balkis, Saban kuningatar: kultaisella ja
hopeaisella, hohtokivillä ympärinsä koristetulla valtaistuimellaan
istuva, ottaa hän vastaan kuningas Salomon kirjeen, jonka lintu tuopi
hänelle; hän suutelee tuota sinettiä joka panee saatanan vapisemaan, ja
menee Mahometin uskoon tämän viisahimman kuninkaan kehoituksesta. Entä
vielä sotijat luolassa jotka, uskollinen koira El-Rakim jalkain
juurella, nukkuivat kolmesataa vuotta totuuden valtakunnan odotuksessa!
Entä pyhä naaras-kameeli, jota kallio elättää, kun Saleh tahtoo
vaientaa thalmuditien heikkouskoisuuden! Milloinpa lienee Jumala
väsynyt tekemästä ihmeitä uskollistensa avuksi?

Kaikissa näissä ihmeellisissä kertomuksissa, joita tekis mieli alinomaa
kuulla uudestaan juteltavan, oli erittäinkin yksi jota Halima usein
käski poikansa uudestaan kertoa: se oli historia Joobista, tästä
hurskaasta Jumalan palvelijasta, joka tuskainsa ylimmillään ollessa
kääntyi Jumalan puoleen. Turhaan suostui hänen vaimonsa, joka ei
kauemmin jaksanut nähdä hänen kärsimistänsä, että Joob palvelisi
Eblistä saadaksensa kadonnut onnensa jälleen. Joob ei myöntynyt
ottamaan apua tuolta kirotulta kädeltä. Jos hän tunkiolle pystytti
toukkain kalvaaman ruumiinsa, hän sen teki huutaakseen Herralle tätä
hellyttävää rukousta, joka pakoitti Jumalan armahtamaan onnetonta:
"Kova onni lyö minut maahan, mutta sinä olet laupiaampi kaikkia jotka
laupiutta osoittavat."[17] Ihanat sanat, jotka vaan oikeauskoinen taisi
lausua.

Hafiz oli oikeauskoinen, mutta myös oli hän beduiini, heimokunnastaan
ylpeilevä, ruutinhajua ja taistelua rakastava sotija.



Pages: | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | Next |

Library mainpage -> Mellin, Robert -> Abdallah eli nelilehtinen apila Arabialainen kertomus